On tapahtunut niin paljon.

Soitin tällä viikolla neuvolaan. Neuvolaan. Ensiaika on vajaan kahden viikon kuluttua.

Ostimme ultrausreissulta kaksi pientä yöasua. Ne roikkuvat nojatuolin selkänojalla, muistutuksena.

Siltikään en ole kokenut vielä sitä hetkeä: meille tulee vauva. Kun oikeasti ymmärtää, mitä on tapahtumassa. Pelko ja epävarmuus ovat yhä läsnä, vaikkakin rauhallisemmin kuin aiemmin. Ehkä sitten seuraavan ultran jälkeen, sanomme toisillemme. Ehkä sitten.

Olen edelleen käytännössä oireeton. Rintoja aristaa hitusen, joskus närästää, joskus etoo. Iltaisin joskus väsyttää enemmän kuin ennen. Ei mitään sellaista, mitä laittaisin merkille, ellen tietäisi. Tuntuu nurinkuriselta, että raskausoireita olen vuosikausia toivonut, kuvitellut, kytännyt ja nyt - ei mitään. Kun olisin tiennyt aiemmin, olisin päässyt monesta mielipahasta.

Nyt ollaan jo pitemmällä, kuin ensimmäisellä kerralla. Viikoissa silloin päästiin pitemmälle, mutta tässä vaiheessa oli jo todettu, että tähtösemme oli jäänyt kehityksestä jälkeen. Nyt on pakko uskoa, pikkuiseen, prosentteihin, elämään. Pitää uskaltaa ottaa vastaan, kun maailma tarjoaa kaikkein kauneintaan.

Varovasti otan askeleita kohti uutta alkua. Tulevaisuudensuunnitelmat ovat saaneet uuden suunnan. Äitiysloma on häivähtänyt mielessä. Päivänä muutamana tajusin, että voisin lainata raskausaiheisen kirjan tai ostaa Vauva-lehden. Sitä en ole vielä tehnyt, mutta ajatus on käynyt mielessä. Harvoille ja valituille on kerrottu uudesta elämästä sydämeni alla. Loput kuulevat sen seuraavan ultran jälkeen. Tai sitä seuraavan.

Yksi askel on tämän blogin päättäminen. Tämä on ollut tärkeä kanava purkaa lapsettomuuden herättämiä tunteita. Näin jälkeenpäin toivon, että olisin ollut vielä rohkeampi, vielä avoimempi. Paljon on sanottu, mutta paljon on jäänyt sanomatta. Blogin kautta olen löytänyt myös uskomattoman lujan vertaistukiverkon, kiitos teille. Kuka olisi uskonut, että netistä voi saada niin paljon hyvää?

Blogi antaa, mutta se myös ottaa. Tänne on purettu kaikki se kipu, se ahdistus, se epäreiluuden tunne, katkeruus, kateus - mitä vain. Täällä ei ole enää tilaa sille elämänvaiheelle, jonka olen nyt aloittamassa. Haluan jättää nämä mustat vuodet taakseni ja kääntää uuden lehden. Ja se lehti kääntyy osoitteessa http://roudanjalkeen.blogspot.com/ . Lopettamispäätös pelottaa, uhmaanko maailmankaikkeutta, mutta ainahan voin palata. Häntä koipien välissä, kipuani ulvoen. Mutta tämä tuntuu oikealta ja ainoalta ratkaisulta.

Rohkeutta kaikille lapsettomuuden kanssa kamppaileville. Haluaisin sanoa, että kyllä te vielä onnistutte. Mutta enhän minä sitä tiedä. Voin vain toivoa, että jonain päivänä kaikki sitä toivovat saisivat pienen ihmeensä.

Kuulemisiin.

t. Sydänjää ja pikkuinen 7+3

Maailman parhaita uutisia: sykkeellinen, elävä, oikean kokoinen sikiö! Pikkuinen vastasi viikkoa 6+6 eli lienee yhtä täsmällinen toimissaan kuin äitinsä.

Siellä, välkkyvällä kuvaruudulla, kuin jo oikea pieni ihminen. Minussa, meidän.

Me olemme ihan pyörällä päästämme. Uutinen uppoaa hitaasti tajuntaan, pelkäsimme niin pahinta. Olen elänyt mielessäni tämän päivän läpi monta kertaa ja tuskin olen uskaltanut toivoa, että pävä voisi kääntyä iltaan tällaisissa tunnelmissa. Ihmeitä, meillekin. Nyt kaikki näyttää hyvältä ja prosentit ovat tiukasti puolellamme. Pyyntömme on jossain kuultu.

Vuodolle ei löytynyt mitään selitystä. Vuoto alkoi verellä keskiviikkona, jatkui ruskeana ja pieniä hyytymiä sisältävänä torstai-iltaan saakka. Sen jälkeen vuotoa ei käytännössä ole ollut. Tuntuu todelliselta ihmeeltä, että vuoto olikin vaaratonta. Heinäkuussa vuosin ihan samalla tavalla ja lopputulos oli niin surullinen. Silloinkin vuoto välillä loppui alkaakseen aina uudelleen. Mutta muistaakseni näin monen vuorokauden taukoa vuodossa ei kertaakaan ollut ja verta tuli vasta sitten, kun oli lopullisen lopun hetki. Vuoto on lääkärin mukaan voinut olla kiinnittymisvuotoa, joskin ihmettelen kyllä, miten näillä viikoilla kiinnittyminen voi vielä olla vaiheessa.

Kiitos tuestanne ja myötäelämisestä. Minä ja me jatkamme ihmettelyä vielä keskenämme ja tulen kertomaan lisää toisella kertaa.

6+6

Ei vuotoa. Ei oireita.

Huomenna näytille. Tuomiolle.

Toivoa, kipua. Vihaakin, jo nyt.

Pistinpä Googlen taas laulamaan. Noh, eihän sieltä vastauksia löytynyt, mutta lapsettomuuteen kyllä mahtava apu.

Pitäisi tehdä joskus koonti näistä idioottilinkeistä, mihin sattuu törmäämään.

No kappas kappas. Postista tuli ystävänpäiväkortti. No onpa kiva.

Ihmiseltä, jota en ole nähnyt ainakaan kymmeneen vuoteen. Jonka kanssa en ole myöskään puhunut puhelimessa tai ollut minkäänlaisissa yhteyksissä. Facebookissa hän oli aina viime viikon suureen kaverisiivoukseen saakka, jossa saivat kenkää kaikki ne, joiden uutiset olen jo pitkään piilottanut ja joihin en oikeasti pidä tai tule pitämään mitään yhteyttä.

No ja mikähän mahtoi olla se syy, miksi minua vuosien jälkeen lähestyttiin ihan postikortilla?

<3:llä Tirppa ja Tarppa

Lapsi 1 ja Lapsi 2

Papu LA x.x

Olikohan tarkoitus nyt ihan todella toivottaa hyvää ystävänpäivää minulle?

Pistetään loppukaneettina vielä, että sama henkilö teki kahtena vuonna peräkkäin hauskan aprillipilan. Ilmoitti olevansa raskaana, vaikka ei ollutkaan. Kylläpä naurattaa, vieläkin. Vittu.

Vielä matkassa. Muusta en tiedä.

Ei enää päivä, vaan tunti kerrallaan.

Tänäkään yönä ei nukuta. Kolmas yö jo. Tiesikö kehoni, siksikö valvoin jo edellisetkin yöt?

Kehoni kipu yltyy, samalla sieluni. Menettämisen pelko ja kipu on hirveä. Ei minulla enää riitä sanoja kertomaan.

Minä vuosin verta. Nyt ruskeaa vettä ja palasia, jostain. Vauva on yhä sisälläni. Elossa? Toivon niin paljon, niin paljosta luopuisin jos.

Älkää kertoko minulle, miten se voi olla ihan normaalia. Miten sinäkin vuosit ja miten sinulla on nyt lapsi. Minä tiedän. Se tuntuu veitseltä haavassa, ihmeeltä, niin, joka tapahtuu muille. Tämä tuntuu painajaiselta, josta en herää.

Tänään olisin päässyt taas terapiaan, mutta en pystynyt edes soittamaan, etten pysty tulemaan. Kun ahdistaa liikaa.

Tänään oli varmempi olo, aamulla suunnittelin kepeämpää postausta näistä ihanasta ja kamalasta kahdesta viikosta, jotka olen saanut elää. Jotka me olemme saaneet elää. Miten uskalsin jo uskoa, edes vähän. Sen sijaan lyhyitä, teräviä sanoja, kivusta, kipeitä.

Yhä työvaatteissa, ripsivärit levinneenä, kalliit korvakorut yhä korvissa. Elän, hengenvedon kerrallaan, itkien, rukoillen. Ihmettä meillekin.

Jää, rakas, jää. Jää meidän luoksemme.

Huomenna ollaan jo pidemmällä kuin viimeksi.

5+6

Pelosta ja toivosta kirjoittaminen tuntuu kohtalon uhmaamiselta. Maailmankaikkeus voi huomata virheensä. Kuten Pasilassa terävästi huomioitiin: parempi jättää syntymäpäivät juhlimatta, jotta ei viikatemies valpastu.

Pelko on silti joka päivä läsnä. Ei niin vahvasti kuin heinäkuussa, mutta huomattavasti enemmän kuin reilu vuosi sitten. Menkkamaista kipua oli viimeksi keskiviikkona. Jokaisella vessareissulla paperi on tutkittava tarkkaan. Lenkillä olen käynyt harvemmin, rauhallisemin ja lyhyemmin kuin ennen. Lenkkeily virkistää mieltä, mutta liian pitkä lenkki aiheuttaa epämääräistä kipua ja täten tyhjää virkistävän vaikutuksen. Koirat kärsivät tilanteesta, mutta onneksi lähellä on peltotie, jonne pystyy tekemään lyhyehkön lenkin, jolla koirat pystyvät olemaan paljon irti.

Oireita kaipailen edelleen, mutta onhan niitä joitain. Rintojen aristusta, kevyttä kuvotusta. Iltaisin on väsyttänyt enemmän kuin ennen. Ehkä. Kaikki nämä voin myös kuvitella.

Ruokavalio mietityttää. Etenkin ulkona syöminen ja lounasruoka. Meillä ei ole ravintoetua enkä ole tavannut käydä lounaalla ulkona syömässä. Joten olen joutunut syömään paljon valmisateriota, keittoja ja tehnyt työpaikalla salaatteja. Nyt lounaan miettiminen on vaikeaa. Valmisruoissa piilee listeriariski ja olen muutenkin vähentänyt niiden syönnin minimiin lisäaineiden (erityisesti natruimglutamaatin) ja yleisen epäterveellisyyden vuoksi. Keitot ovat terveellisempiä, mutta eivät tunnu turvalliselta vaihtoehdolta nekään. Salaatteihin olen käyttänyt kasvisten lisäksi erilaisia juustoja, joten nyt olisi keksittävä jokin muu lisuke. Pelkillä kasviksilla ei päivää kuitenkaan ihan pärjää, jostain olisi saatava proteiineja. Näitä ruoka-asioita googlaillessa tulee hulluksi. Osumat ovat pääasiassa keskustelupalstoille ja tuntuu siltä, että niillä joko leimataan kaikki vaaralliseksi tai syytetään hysteerisyydestä, kun on kiinnostunut vauvansa hyvinvoinnnista.

Eipä silti, googlaillessa tulee muutenkin hulluksi. Olen googlannut menkkakipuja ja kuten arvata saattaa, ne ovat olleet sekä huono että hyvä asia. Kuten oireettomuuskin. Ja kolmas raskaus kahden epäonnistuneen jälkeen. Yritän parhaani mukaan pysyä poissa netistä, ei sieltä löydy vastausta miten meidän käy.

Lugesteronit ja kortisonit jatkuvat yhä. Tuntuu hyvältä, että tukilääkitystä on tuplaten.

Pelkojen lisäksi näihin päiviin on mahtunut myös haaveita. Pitkiä keksiyön keskusteluja mieheni kanssa tulevaisuudesta. Ilon kyyneleitä. Haaveita. Loputonta hymyilyä. Tunnen, miten pimeät vuodet ovat hellittämässä otettaan minusta.

5+4